Suvun vaiheet liittyvät 1900-luvulle saakka Keuruun ja Ähtärin kuntien alueille. Ensimmäinen mies, jonka tunnemme nimeltään, on ollut Lauri Mannila. Hän on tullut noin vuosina 1500 - 1530 nykyisen Keuruun kirkonkylän seudulle ja rakentanut talonsa koskemattomaan korpeen. Seuraavatkin sukupolvet ovat asuneet samoilla seuduilla ja saaneet taistella ankaraa luontoa, hallaa ja vihollista vastaan Keuruun ja Ähtärin erämaissa. Heidän ajoistaan nykypäivään muutos näillä seuduilla on ollut valtava ja sen vuoksi on ensiksi syytä luoda lyhyt katsaus näiden seutujen varhaisen historiaan.

Ruotsalaiset ristiretkeilijät voittivat 1300 - luvun alussa hämäläisen heimon ja tuhosivat vanhan hämäläisen vapauden. Siihen aikaan olivat vielä Keuruun ja Ähtärin seudut jylhien metsien peittämät, joissa lappalaiset liikkuivat porolaumoineen. Hämäläisten asuttamat alueet päätyivät Toijalan seuduille ja siitä Tampereen seudulle saakka kuuluva alue oli muinoista Pirkkalaa. Pirkkala laskettiin siihen aikaan kuuluvaksi Satakuntaan.

Keuruun seudun lappalaisasutus on sijainnut nykyisen kirkonkylän seudulla, jossa vieläkin on muistona Lapinmäki, Lapinkangas, Lapinsalmi ja Lapinlahti. Vakinainen asutus siihen aikaan päättyi Ruoveden seudulle ja pohjoinen Häme ja Keski-Suomi olivat hämäläisten ja pirkkalaisten omistuksessa olevia erämaakappaleita, jotka omistivat joko yksi mies tai sitten ne saattoivat olla kokonaisen kylän yhteisomistuksessa. Näitä erämaakappaleita sanottiin miehenmetsiksi. Hämäläisten ja pirkkalaisten pellot olivat pieniä ja hallanarkoja. Sen vuoksi heidän tärkein elinkeinonsa oli metsästys ja kalastus. He läksivät erämaakappaleilleen suurin joukoin keväällä Pietarinpäivän aikaan. He tulivat veneillä Näsijärven reittiä myöten ja siitä haarautuvia Virtain, Ähtärin, Pihlajaveden ja Keuruun reittejä myöten kukin omalle alueelleen. Näillä matkoilla kulkivat tavallisesti eri talojen miehet yhdessä, sillä paikoin tarvittiin toisten apua vedettäessä suuria veneitä telapuita myöten koskien ohitse. Heidän veneissään oli verkkoja, rysiä ja mertoja kalastusta varten, sekä jousia ja keihäitä metsästystä varten. Vesistöjen haarautuessa erämiesten joukko aina pieneni, kun kukin ryhmä suuntasi kulkunsa omaa eräpirttiään kohti. Jokaisella oli oma pirttinsä, joka oli rakennettu jonnekin suojaisaan lahdenpoukamaan heidän omalle eräpalstalleen.

He kuivattivat kalat auringonpaisteessa kapakaloiksi, joita käytettiin veronmaksuunkin. Kaloja myös suolattiin ja säilytettiin pytyissä viileissä maakuopissa. Erämiehet kaatoivat kaskia ja polttivat ja kylvivät kylvetyn kasken. He polttivat tervaa ja joissakin paikoissa valmistivat rautaa soista ja järvistä saadusta rautamalmista. Pääasiallisena ravintona heillä oli kala, leipä ja nuotiolla paistettu metsänriista. Näin kului erämiesten kesä kiireessä ja kovassa työssä. Naiset, lapset ja vanhukset olivat kotona Pirkkalassa hoitamassa kotitiloja. Vasta ennen jäiden tuloa erämiehet lastasivat veneensä täyteen kalaa, viljaa ja metsänriistaa ja palasivat useita päiviä kestäneiden soutumatkojen jälkeen kotiin. Miesten paluu oli suuri juhlapäivä pirkkalaiskylissä. Näin olivat pirkkalaisten aitat täyttyneet erämaan antimilla. Talvella hyvien hankikelisen aikaan pirkkalaiset lähtivät eräpalstoilleen riistanpyyntiin, hirvenhiihtoon sekä verottamaan lappalaisia. Kuningas Maunu Ladonlukon aikaan asti olivat lappalaiset olleet itsenäistä kansaa, mutta kun kuningas ei ollut saanut heitä alamaisikseen, tarjosi hän lappalaiset niiden omaksi, jotka saattaisivat heidät Ruotisin valtion alaisuuteen. Silloin lähtivät pirkkalaiset ja pakottivat lappalaiset taipumaan. Heidän keskensä syntyi monia katkeria taisteluita, mutta ylivoimaa vastaan oli lappalaisten viimein taivuttava. Pirkkalaiset saivat kuninkaalta kirjeen, jossa lappalaiset luvattiin pirkkalaisten haltuun kaikkine veroineen ja lohivesineen sillä ainoalla ehdolla, että antoivat valtiolle hallitusvallan tunnustamisen merkiksi muutamia kiihtelyksiä oravannahkoja. Pirkkalaiset hallitsivat lappalaisia Jäämerelle saakka ja kantoivat heiltä verot. He olivat rikkaita ja heidän suuruudenaikansa kesti noin kaksisataa vuotta. Pirkkalaisten eräretket tekivät lopun Keuruunkin seutujen lappalaisasutuksesta. Vanhojen perimätietojen mukaan viimeinen taistelu heidän välillään käytiin Keuruulla 1400 - luvun viimeisinä vuosina. Omistamistaan erämaakappaleista pirkkalaiset maksoivat valtiolle veroa ja ne menivät yleensä perintönä suvussa. Erämaat laskettiin kuuluviksi niihin pitäjiin, mistä omistajat olivat kotoisin. Näin luettiin silloinen Keuruu kuuluvaksi Hämeen Sääksmäkeen ja Satakuntaan kuuluvan Kangasalan alueiksi. Kangasala oli erotettu Pirkkalasta omaksi pitäjäksi. Pirkkalaisten erätalous päättyi vuonna 1552, kun kuningas Kustaa Vaasan käskystä erämaat määrättiin Kruunun omaisuudeksi. Ne luvattiin niille, jotka jäisivät sinne pysyväisesti asumaan. Kuningas lähetti Savonlinnan päällikölle Kustaa Finkelle määräyksen siirtää savolaisia erämaille. Erämaiden omistajat saivat kuitenkin pitää erämaansa, jos muuttaisivat sinne pysyväisesti asumaan, muussa tapauksessa ne annettaisiin toisille. Pirkkalan erämaat saivat siten asukkaansa sekä pirkkalaisista että savolaisista.

Vuonna 1552 tuleekin siten Keuruulle vakinaisia asukkaita. Vuonna 1552 laaditun uudisasukasluettelon mukaan asutettiin Keuruulla seuraavat eräsijat: Ketvene, eli Suolahti, Tappuramaja eli Moijanen, Väärinkeuruu ja Haessaari eli Häkkinen. Ennen vuotta 1552 on Keuruulla asutettu Lapintaival niminen erämaa-alue, jonka on ostanut Lars (Lauri) Mannila.

"Missä aalloin kuulain, kirkkain
Pyhäjärvi vaahtoaa,
siell on synnyinpaikka Pirkkain,
siell on jäyhän jäämin maa.
Siell on muistot muinaisuuden,
joka kerran suurta loi,
siellä askar ajan uuden
vielä suurta luoda voi.

Aura uurtuu syvään vakoon,
kuokka laajan turpeen lyö.
Halla painuu kauas pakoon,
väistyy ikikorven yö.
Yltä aavain vainioiden
laulu työn soi vetten taa,
kunnes sunnuntaita soiden
vakaa vaski vuorin saa.

Missä aalloin kuulain, kirkkain
Pyhäjärvi vaahtoaa,
siellä perikunta pirkkain
uskollisna uurastaa.
Voitonviirin määrään vieden
päättää työn ja taistelun,
kaitsee tulta kotilieden,
suojaa maansa siunatun."

Keuruusta kuului suurin osa Satakuntaan vuoteen 1775 saakka, jolloin se liitettiin Vaasan lääniin.