Kangasmannilan talon vaiheista
Niin kuin aikaisemmin jo tuli esiin, olivat Manniset ostaneet maansa omilla rahoillaan, joka sitten jakautui Mannilan ja Kangasmannilan taloiksi. Kangasmannilan pinta-ala oli tuhansiin hehtaareihin nouseva. Kangasmannilan joutuminen Keuruun pappilaksi oli Mannisen suvun huomatuin tapahtuma 1600 - luvulla. Ennen pappilaksi tuloa olivat Kangasmannilaa hallinneet seuraavat Manniset:
Talon perustaja Nils Thomaksenpoika Manninen vuosina 1602-1624.
Hänen poikansa Mikael Nils'inpoika Manninen ja puolisonsa Elina vuosina 1625-1635.
Heidän poikansa Thomas Mikaelinpoika Manninen ja puolisonsa Helga vuosina 1636-1670.
Heidän poikansa Mikael Thomaksenpoika Manninen ja puolisonsa Birgitta vuosina 1671-1680.
Kangasmannila joutui vuonna 1597 alloidiaalilahjoitusalueeseen Kangasalan Liuksialan kartanoon, jota omisti Kaarina Maununtyttären tytär Sigrid Vaasa. Lahjoitusalue oli suurin 1500-luvulla annetuista lahjoituksista. Silloisen Ruoveden alueesta joutui noin 80 prosenttia taloista lahjoitusalueeksi. Lahjoitusalueella olleet talot tulivat näin aateliston rälssitalonpojiksi.
Keuruulla ei ollut pappilaa, jonka hankkiminen oli jo kauan ollut vireillä. Pietari Brahe muistutti vuonna 1651 keuruulaisia pappilan hankkimisesta. Hän myönsi kirkkoherralle puuttuvan pappilan korvaukseksi kahdeksan tynnöriä viljaa vuodessa, joka maksettiin kruunun kymmenyksistä. Pappilaa oli yritetty hankkia, mutta lähitienoilla ei ollut kruunun omistamaa taloa, joka olisi voitu määrätä pappilaksi.
Keuruulla oli kirkkoherrana Isak Lätt, jonka aikana pappila tuli hankituksi. Kun Kangasmannilan talo oli aivan kirkon vieressä, ehdotti kirkkoherra Lätt Turun hiippakunnan papiston valtiopäivävalituksessa vuonna 1672, että Kangasmannilan talo vaihdettaisiin johonkin kruununtilaan ja määrättäisiin pappilaksi. Tuomiokapituli kirjoitti kuninkaalle kirjeen, jossa se perusteli pappilan tarvetta ja Kangasmannilan sopivaisuutta pappilaksi. Kuningas suostui talojen vaihtoon ja kamarikollegion määräyksellä 17.09.1675 määrättiin Kangasmannila Keuruun pappilaksi. Liuksialan kartanon silloiselle omistajalle annettiin korvauksena toinen rälssitila Loimaalta. Liuksialan kartanon omistaja katsottiin näin Kangasmannilan omistajaksi, koska Kangasmannila kuului Liuksialan lahjoitusalueeseen. Lahjoitusalueella olevat talot olivat vain joutuneet maksamaan veronsa Liuksialaan, jotka ennen olivat menneet kruunulle. Lahjoitus ei muuttanut tilojen luonnetta käytännöllisesti katsoen ollenkaan, mutta Kangasmannilan asukkaat olivat neljännessä polvessa talon perustajasta lähtien ja oli sen mennyt sukutilana isältä pojalle. Tämän vuoksi Manniset eivät ensin ymmärtäneet syntynyttä tilannetta, vaan he luulivat, että heidän on vain maksettava veronsa kirkolle ja veronmaksu Liuksialaan lakkaa. Kun kirkkoherra alkoi rakennuttamaan paikalle pappilaa, ymmärsivät Manniset tilanteen ja ryhtyivät vastarintaan. He puolustivat kiivaasti sukuoikeuttaan taloon, mutta eivät pystyneet näyttämään sitä papereiden puuttuessa käräjillä toteen. Talo julistettiin käräjillä kruununtaloksi ja Manniset saivat häätökäskyn vuonna 1680. Tämä tapahtui siitä huolimatta, että Manniset olivat seutukunnalla ainoat, jotka olivat alkuaan maansa ostaneet ja toiset olivat saaneet maansa ilmaiseksi.
Manniset eivät vieläkään uskoneet häätöön, eivätkä lähteneet Kangasmannilasta. Kruununvouti Erik Spooff määräsi 16.4.1680 nimismies Anders Blomin ja kaksi lautamiestä ajamaan Maaniset pois. Käsky kuului, että heidät on ajettava pahalla, jos eivät hyvällä lähde. Tästäkään ei ollut apua, sillä Manniset asuivat taloaan niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Syyskäräjillä vuonna 1680 kirkkoherra Lätt valitti, että Manniset olivat asettuneet asumaan Seippolanniemessä oleviin rakennuksiin ja olivat käyttäneet pappilan kalavettä, eivätkä olleet päästäneet kirkkoherran väkeä sinne, sekä olivat korjanneet palloista viljaa. Manniset eivät tulleet käräjille vastaamaan teoistaan. Veljekset Mikael ja Thomas Manninen olivat tämän johdosta joutuneet pitäjän vankityrmään, josta Thomas oli murtautunut pois ja mennyt kotiinsa. Hän väitti joutuneensa pahoinpitelyn uhriksi, mutta se syytäs kumottiin käräjillä. Mannisia ei mikään pelastanut, vaan heidän täytyi lähteä kodistaan. Suomalainen talonpoika on vuosisatojen kuluessa joutunut monella tavoin puolustamaan kotiaan.
Mikael Manninen lähti vuoden 1680 keväällä Tukholmaan pyytämään kuninkaalta apua häätöasiassa, sillä hän tahtoi viimeiseen saakka pelastaa talon suvulle. Hänen kuninkaalle osoittamansa päiväämään anomus on valtion arkistossa. Hänen asialleen ei tullut sieltäkään apua, sillä hänen anomuksensa oli todistamaton. Kirkkoherra Lätt jätti puolestaan Turun hiippakunnan papiston vuoden 1680 valtiopäivävalitukseen kohdan, jossa hän valittaen pyysi, että hänen kruunulta saamansa avustusvilja maksettaisiin edelleen tai että hän saisi pappilan. Mikael Manninen viipyi Tukholman matkallaan kaksi ja puoli vuotta, sillä hän tuli takaisin vasta syksyllä 1682.
Mikael Manninen ei vieläkään antanut periksi, vaan sitkeästi hän yritti vielä kerran pelastaa talonsa. Hän pyysi vuonna 1683 käräjiltä todistusta valittaakseen asiasta Huittisten Sammun kylässä toimivalle ruotujakokomissiolle, mutta kun hänellä ei ollut pätevää paperia, jolla olisi voinut käräjillä todistaa talonsa sukuoikeuden, niin hänen asiansa raukesi lopullisesti.
Kirkkoherra Lättin asuminen Kangasmannilassa jäi lyhytaikaiseksi, sillä hän kuoli 1685. Seuraavan kirkkoheran toimesta tehtiin kirkkoneuvostossa jako, jonka mukaan eri kylille määrättiin velvollisuus rakentaa pappilan rakennuksia. Pitäjäläiset olivat vastahakoisia, eivätkä ryhtyneet rakentamaan pappilaa. Mannisten häätö oli luultavasti kuohuttanut mielialoja niin, että toistuvista kehotuksista huolimatta pitäjäläiset eivät ryhtyneet rakennuspuuhiin. Kirkkoherra Palander hankki vuonna 1694 käräjätodistuksen, jolla pitäjäläiset kehotettiin nopeasti aloittamaan rakennustyöt. Kehotus uusittiin moneen kertaan, mutta siitä ei ollut apua. Vuonna 1698 valitti kirkkoherra Herpman, että hänellä ei pappilassa ollut sellaista huonetta, mihin voisi päänsä kallistaa, kun pitäjäläiset eivät ryhtyneet pappilaa rakentamaan. Jälleen kehotettiin pitäjäläisiä rakentamaan pappilaa ensitilassa, mutta sitten se vuonna 1700 paloi. Kirkkoherra suoritti pappilansa rakentamisen omin voroin ja vasta vuonna 1705 syksyllä hän pyysi seurakunnalta maksua suorittamistaan rakennustäistä 350 kuparitaalaria, mutta pitäjäläiset suostuivat maksamaan vain 180 kuparitaalaria. Kirkkoherra valitti tappiotaan, mutta katsoi sitten parhaimmaksi tyytyä luvattuun summaan eli 180:neen kuparitaalariin.
Kangasmannilan Manniset leimataan usein vain kurittomaksi ja tunkeilevaksi joukoksi. Mutta me nykyajan ihmiset näemme heissä vain suuren rakkauden kotiinsa, jonka he tahtoivat kaikin keinoin säilyttää. Mikael Mannisen taistelu kotinsa puolesta osoittaa suurta suomalaista sitkeyttä, sekä hänen matkansa Tukholmaan. Voimme vain kuvitella hänen mielensä raskauden palatessaan turhaksi käyneeltä matkaltaan taivaltaessaan läpi korpien ja erämaiden. Hän oli oman aikansa lakien ja säädöksien uhri ja hänen joutumisensa tuohon asemaan johtui vain hänen talonsa hyvästä sijainnista.
